Japanille kamala tragedia, ydinvoimalle tervetullut takaisku.
Parin päivän takainen maanjäristys ja sen aiheuttama tsunami Japanissa paljastuvat hetki hetkeltä kamalammaksi tragediaksi. Ihmisiä on kuollut todella paljon; kuvien näkeminen poispyyhityistä kylistä tekee todelliseksi tuhon määrän. Osannottoni ja myötätuntoni kaikille tässä luonnonkatastrofissa läheisensä ja kotinsa menettäneille ja loukkaantuneille.
Suomessa on edelleen vallalla kritiikitön ydinvoiman lobbaus, johon myös STUK tuntuu menneen mukaan. Japanista tulevat uutisoinnit ovat ristiriitaisia ja jos katsotaan viimeisten vuosien paljastamia viranomaisten (ja poliitikoiden) epärehellisiä tiedoksiantoja -puolitotuuksia tarkemmin. Tänään Japanin kansliaministeri kertoi, että reaktorisydän on muuttanut muotoaan (yhdessä vai useammassa voimalassa?) ja että se ei ole ollut koko aikaa vedenpinnan alapuolella. Suomeksi sanottuna se on sulanut ainakin osittain ja silloin myös päästöjä on tullut. Päästölaskeumaa oli myös mitattu jonkin aikaa ja sitten ei enempää. Ok, mahdollisesti totta, mutta en menisi ihan uskomaan.
Silti tämä kaikki on ollut sikäli oikein ajoitettua, että suomalaisissa on tainnut herätä terve epäluulo ydinvoimaa kohtaan nyt, kun siitä on viime aikoina ollut puhetta meilläkin ja seuraava eduskunta päättänee Loviisan ydinvoimalan jatkosta. Ydinvoima ei todellakaan ole päästötöntä, vaan sen päästöjä kantaa maa ja seuraavat sukupolvet ja sitä seuraavat…
Sitä paitsi meillä on vaihtoehtoja. Suomen energiantarve on kohtalaisen suuri ilmaston vuoksi ja edelleenkin teollisuus vie paljon. Mutta Suomi on unohtunut roikkumaan ydinvoimassa, eikä uusiutuvien energioiden ja muiden vaihtoehtoisten energiamuotojen tutkimukseen ja kehittämiseen olla panostettu riittävästi. Pian me olemme raihnaisten, rahaa syövien (Olkiluoto 3:n rakennusprojektihan on ollut farssi) ydinvoimaloidemme kanssa naimisissa ja muut maat menevät kehityksessä menojaan. Meillä - tarkoittaen kansa - ei ole varaa maksaa yksisilmäisistä energiapäätöksistä kukkarollamme ja terveydellämme. Ihan samalla tavalla Japanin kaltainen onnettomuus voisi sattua täälläkin. P. Tiusanen sanoikin tämän päiväisessä Facebook -päivityksessään, että jokunen vuosi sitten tulva oli jo hipaissut voimalaa. En tiedä, onko tulvan yms. varalle nyt tehty tarkempia suojauksia, mutta epäilen: meillähän ei täällä lintukodossa voi tapahtua mitään, aina jossakin muualla.
Ja kun energiaa olisi tarjolla paljon kevyemmilläkin rakenteilla. Kehitetään aurinkoenergian, maalämmön ja geotermisen energian hyödyntämistä. Rakennusalalla ollaan jo plusenergiataloissa (omavarainen ja jopa tuottaa energiaa verkkoon), se on oikea suunta!
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Media sanelee vaalituloksen?
MTV3 on ainakin ottanut oikeudekseen valita, millä puolueilla on mahdollisuus päästä esille: kaikkien puolueiden (edes keskisuurten) ehdokkaita ei kutsuta paneeliin osallistujiksi. Ilmeisesti gallupeista on tullut niin virheettömiä, että media on ajautunut jo nyt uskomaan niiden antamia tuloksia lopullisiksi vaalilukemiksi. Valitettavasti se myös toimii, sillä tällä käytännöllä muut kuin median suosikit eivät saa näkyvyyttä, eivätkä ääntään kuuluviin.
Toivoisin medialta kansan kunnioitusta: emme ole niin tyhmiä, ettemme osaisi itse valita eri vaihtoehdoista, vaikka ne olisikin puolueettomasti ja tasa-arvoisesti meille esitelty. Median valtako on päättää, millaiselta eduskunta näyttää ensi kaudella? Ehkä olisi paikallaan paljastaa myös valtamedian kytköksiä eri puolueisiin.
Julkaistu hieman muuteltuna HS Mielipide -palstalla 28.2.2011
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Naisten ja miesten työaika ja työn muutos
Hesarissa on taa vime aikoina ollut mielipidepalstalla keskustelua siitä, kuka tekee enemmän töitä, miehet vai naiset. Nythän aihe kimposi siitä, että naisten euro ei edelleenkään ole kuin 81senttiä, eikä arvioiden mukaan nousekaan vuoteen 2015 mennessä kuin noin 84 senttiin.
Minusta samat kirjoitukset on käyty ennenkin: joku (mies) perusteli asiaa niin, että miehet tekevät pidempiä työpäiviä ja elävätkin vielä lyhyempään, joten itseasiassa heidän tuntiliksansa jää - muistaakseni 12,16 euroon ja naisten on 12 euroa ja joitakin kymmeniä senttejä enemmän kuin miesten. Eniten minua ärsyttää tässä laskutavassa jälleen se, miten paljon läheisiä kohtaan tehtävää palkatonta - tai pienillä tuilla tehtyä - työtä arvostetaan. Ja missä näkyy se, että biologia nyt vain sattuu menemään niin, että naiset eivät oikein voi työpaikalta käsinkään niitä lapsia tähän maailmaan putkauttaa? Lapsille (yhteiskuntamme voimavara) on lisäksi aikas tavalla hyvä, että eivät ihan ensimmäisenä elinpäivänään joudu vieraalle hoitoon. Minusta ainakin tuntuisi kamalalta putkahtaa turvapaikasta tähän todellisuuteen ja menettää kaikki kontaktit tuttuihin ääniin ja tuoksuihin ja liikkeisiin. Mutta sehän onkin vähän pehmoilua, karaistua pitää.
Sitä paitsi meillä on jo lasten saannin kulujen tasausmenetelmä sairasvakuutuksessa. Se ei tietysti korvaa sitä, että sijaisen joutuu rekryämään ja opastamaan työhön, mutta itse äitiysloma-ajan palkkaan tulee Kelan kautta korvaus. Äitiyslomahan ei ole kuin muutama kuukausi, jonka jälkeen “vapaa” vaihtuu vanhenpainvapaaksi, jonka voi käyttää kumpi vain. Yleensä hyvin pitkälle äiti. Johtuisikon osittain epäinhimillisestä työelämästä, että naiset mielellään käyttävät vapaansa ja hengähdystaukonsa? Tai myös biologiasta, siitä, että lapsen ja äidin side on vahva johtuen vaikkapa yhdessä symbioosissa vietetystä yhdeksästä kuukaudesta. Todellista valinnanvapautta ei minusta ole se, että nyt rajoitettaisiin pakolla ja kepillä naisten kotona olemista, vaan tuettaisiin perheen yhteyttä, lasten hyvinvointia (mahdollisuutta hitaisuun päiviin, eikä aikataulutettua päiväkotielämää parin kuukauden iästä alkaen). Voi se isäkin jäädä, jos haluaa, mutta usein isän ja lapsen suhteessa alkaa aktiivisempi käänne vasta silloin, kun lapsi jo liikkuu ja on enemmän kommunikoiva. Isät voivat sitten jäädä kotiin, sen kolmen vuoden sisällä jossakin vaiheessa, kun perheelle ja työkuvioihin sopii.
Alkuperäiseen aiheeseen liittyen: naiset siis nyt vain edelleenkin tekevät paljon hoivatyötä, jota ei siis lasketa mihinkään työtunteihin. Tekeekö se naisista tehottomia yhteiskunnalle? Onko hoitovapaa yhteiskunnalle tehotonta ja hyödytöntä aikaa tai pois naisten urasta? Minä väittäisin “edelleeni” urallani molempien hoitovapaajaksojen aikana ja varsinkin tällä toisella kerralla: teen järjestössä vapaaehtoistyötä, opiskelen uutta ammattia, teen keikkatyötä, josta maksan veroja, olen ehdokkaana ja hoidan lapsiani. TIETYSTI mies on oleellinen tekijä, jotta tämä kaikki olisi mahdollista, kiitos hänelle siitä. Hänen aikansa jäädä kotiin on sitä paitsi tulossa.
A-studion parin viikon takainen Työpahoinvointi-ilta muistutti myös siitä, että kuilu vanhan työmaailman ja uuden välillä on melkoinen. Nuorempien vaatimukset työtä kohtaan ovat monimuotoisempia, työn sisältö on monessa kohden palkkaa tärkeämpi. Tämä ei tarkoita, etteikö palkkaa pitäisi maksaa kunnolla suhteessa työn vaativuuteen, mutta rahasta ollaan valmiita joustamaan esim. tekemällä työtä tehokkaasti vaikkapa osan vuodesta ja lähtemällä ulkomaille tai viettämällä perheaikaa osan vuodesta huomattavasti pienemmillä tuloilla. Työnantajalta tämä vaatii uudenlaista ajattelua ja joustavuutta. Ja se muutos on edessä, onneksi. Seuraavaksi eduskunnassa, kiitos.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Lapsilisät köyhimmillä
Uutiskynnyksen on jostakin syystä NYT ylittänyt se, että toimeentuloa saavilta perheillä lapsilisät katsotaan tuloksi eli heille ei niistä ole hyötyä. Lapsilisät, jotka Suomessa periaatteessa -siis vain periaatteeessa ovat universaalia lapsien perustuloa - eivät olekaan positiivista tuloa kaikkein huonommassa asemassa oleville lapsiperheille. Kansan Uutisissa oli haastateltu Annika Lapintietä, joka oli tehnyt lakialoitteen asian muuttamiseksi lokakuussa. Hallituksen tahtoa tarvittaisiin asian käsittelyyn ja sitä ei ole. Pressiklubissa kysyttiin tänään aiheellisesti, että miksi journalistit eivät ole viiteentoista vuoteen tehneet asiasta kunnon juttua, vaikka tilanne on ollut samanlainen koko sen ajan. Erkki Virtanen (vas.) sanoo tehneensä asiasta aloitteneen kahdeksan eduskuntavuotensa aikana 12 kertaa eli useammin kuin kerran vuodessa. Ei ole edennyt ei. Mikä helkkari tätä maata vaivaa????? Ja ketä tämä lapsien ja perheiden kyykyttäminen hyödyttää???? Ja keneltä heidän tukemisensa on oikeasti pois?????????
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Kriisinhallintaa
Viime ajat olen potenut sangen rankkaa kriisiä. Politiikka on tuntunut maailmalta, johon en sovi ja olen tosissani pohtinut sitä, mitä olen ja miten sovin tähän koko kuvioon. Samaistun tavallisiin ihmisiin, joiden luottamuspula päättäjiin on vain syventynyt, mitä pidemmälle vaalirahoituskriisissä ja nykypolitiikassa mennään. Suo tuntuu olevan niin syvä, että en itsekään jaksa välillä uskoa, että tietä ns. parempaan olisi.
Minulla on opiskelukaveri, joka on toisessa (hallituspuolueessa) aktiivisena toimijana, ja hänen kanssaan taannoin keskustelimme erittäin antoisasti politiikan maailmasta ja siitä, kuinka se maailma tuntuu vieraalta. Tuntuu, että nykyään titteleillä ja (poliittisella) jargonilla -eli kuka pystyy uskottavammin puhumaan paskaa - on eniten painoarvoa. Ja minä kun en oikein edes pokkana pysty puhumaan asioita, joista en ole ottanut tarpeeksi selvää, vaikka asiat sinällään olisivat ihan vakavia ja faktatkin tsekattu. Mihin lähden, sen haluaisin olla perinpohjin selvittänyt.
Olen huomannut olevani käsittämättömän itsekriittinen: mietin tällä hetkellä miljoona kertaa mitä sanon ja miten. Toiset vain touhottavat ja sanovat asioita, vaikka eivät kovin hienosti. Enkähän minäkään niitä lopulta hyvin tuota ulos, kriittisyys ei paranna tulosta. Nettisivujen kanssa on juuri se vaikeus, että mietin liian paljon lopputulosta, enkä saa mitään tuotettua. Ei ole oikeasti kyse siitä, etten osaisi tai kykenisi, vaan omasta epävarmuudestani, inhimillisyydestäni.
Kansanedustajuutta ajatellen: tajuan lakitekstejä ja sitä, mitä sanat ja lauseet pitävät sisällään. Hahmotan kokonaisuuksia. Minulla on terve kontakti arkeen ja osaan yleistää yksittäistapauksia lakialoitteiksi tms. Jalat maassa, työkalut kunnossa, ja pää pilvissä. Mutta itsetunto ongelma on ollut aika valtaisa. Onneksi on ollut ihmisiä, jotka ovat tönineet eteenpäin. Ja meillä on hyvä ehdokasporukka, siihen on kiva kuulua!
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Lapset ovat anarkisteja vanhempiensa sääntöjä kohtaan
Viime ajat ovat olleet - lievästi sanottuna - helvetillisiä äitiyden alalla. Olen ollut todella väsynyt pienemmän sairastelun (ja isomman sairasteluun reagoinnin) vuoksi, mikä ei ole tehnyt minusta aivan täydellistä neuvottelijaa. Niimpä meillä riideltiin aika riemukkaasti ja usein, kun 5.v. halusi sitä ja tätä, mutta aina jotakin, mitä ei saisi tai pystyisi saamaan.
Huvittavimmat hetket on olleet kyllä niitä, kun itsekin olen herännyt tilanteen absurdiuteen. Toissapäivänä menimme päiväkävelylle auraamatonta kävelytietä pitkin (kiristi kaikkien pinnaa). Tytär aloitti: “Äiti tiedän.. no, toivottavasti suhtaudut tähän hyvin… tiedän, että olen toissapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä ja eilen katsonut leffan (sunnuntaina käytiin katsomassa eka K7 + 3D -leffa, “Sammyn suuri seikkailu”), mutta saisinko katsoa tänäänkin elokuvan?” Kielsin ihan hyvästä syystä: ei joka päivä ja ei ylipäätään aikaa leffalle ennen tanssituntia. Samassa tyttö alkoi polkea jalkaa ja huutaa: “TAHDON katsoa Petteri Punakuonon, tahdon!” Itkua ja rieumista kesti ja kesti, ja koetin siihen väliin ehdottaa, että no itseasiassa huomenna olisi mahdollista katsoa joku elokuva, koska silloin ei ole oikein muuta ohjelmaa. “Ei käy, tahdon tänään!”. “Ei onnistu, mutta huomenna…” “Tahdon tänään”. “Nyt loppuu tämä keskustelu: ei tarvitse siis katsoa tänään, eikä huomenna. “Tahdon katsoa huomenna leffan, tahdon!” “Niin, siis enkös mä juuri äsken sitä koettanut ehdottaa…”
Tytär on aina ollut voimakas persoona ja meidän jääräpäisyytemme kohtaavat vähän liiankin tehokkaasti. Molemmat tietävät, mistä narusta vetäistä, jotta saisi riidan aikaiseksi. Tytär on vain viime aikoina kehittynyt entisestään verbaalisesti ja on ärsyttävä sekä näsäviisaissa että ihan paikkansapitävissä kommenteissaan. Vikahan on pääpiirteissään minussa: vanhemman ei pidä mennä lapsen rieuhumiseen ja riidan haastoon mukaan yms. Mutta kun sitä haastoa jatkuu 24/7…. Jossakin vaiheessa hain taas kirjastosta tukea, ja kas kun helpotti löytää kirja, joka tiivistetysti infoaa, että lasten tehtävä nyt vain on kapinoida kaikkea vanhempien kasvatusta, sääntöjä, ohjeita, esimerkkejä… vastaan. Lapset ovat siis pohjimmiltaan anarkisteja:)
Ei paljon helpottanut. Mutta hymyilyttää sentään aina välillä.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Paluu todellisuuteen(i)
Lisäilin avainsanoja aiempiin kirjoituksiini ja ärsyynnyin: mitä minä olen mennyt tekemään!!! En enää oikein tunnista näitä viimeaikaisia kirjoituksia omakseni. Tai no, ehkä materiaalia pitäisi olla enemmän, jotta se alkaisi näyttää siltä, miltä haluan.
Olen pohtinut ja huomannut kyllästyneeni siihen, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen on “näytettävä” pätevältä ja aina ladottava napakassa muodossa kamalasti numeroita ja vaatimuksia pöytään. On myös itse näytettävä ja vaikutettava pätevältä ja kirjoitelta kaikenlaisia kannanottoja joka ikiseen asiaan. Ok, sain minäkin Hesarissa läpi kirjoitukseni, mutta minulla nousee yhä enemmän kapina sitä vastaan, että politiikkaa tehdään poliittisissa kabineteissa ja toisaalta toreilla yms. Ja pätevintä on se, että osaa kahdessa sekunnissa sanoa missä itse on mukana ja mitä asioita ajaa: kuka minä olen poliittisessa mielessä. Minä taidan sitten olla huono ehdokas. Minä tahtoisin toisenlaista politiikkaa ja politiikkaa elämää, ei kabinetteja varten. Haluan, että se näkyy myös kampanjassani, siinä, mitä olen ja mitä teen. En siis osaa korostaa itseäni tai sanallistaa hienosti kaikkea, ilmaista, että tiedän ja tajuan tämän ja tämän. No, ei sitä sitten tiedä muutkaan, jos en kerro tietäväni, mutta kun minulle on sitten kuitenkin tärkeämpää korostaa ja pitää ääntä siitä asiasta kuin siitä, että minä tiedän asian laidan. Tai esitän tietäväni. Olen kiinnostunut ja haluan tietää asioista. Osaan sitten varmaan enemmän kuunnella kuin puhua vakuuttavasti joka asiasta. Sekin on politiikkaa, mutta osaan minä toisaalta kyllä väitellä ja keskustella. Palopuheitakin pidän, mutta huonosti järjestetyissä ja alleviivaavissa tilanteissa.
Mitä minä sitten haluan? Järjestää tapahtumia, joissa asia on tärkeä. Viis minusta ja minun kunniastani. Politiikka on minulle sitä, että luon (yhtä lailla kuin muutkin) sellaista yhteiskuntaa, jollaisessa haluan elää. Ja minulle tärkeiden asioiden nostaminen ns. framille on sitä. Se on siis myös yhdessä tekemistä ja vaatii sen, että samanasian takana on enemmän ihmisiä. Yhdessä niitä asioita viedään eteenpäin. Osaan siis ideoida ja viedä ideoita eteenpäin ja saan mukaan muitakin. Kaikkea sitä, mitä eduskuntatyö ja politiikka työnä vaativat ja ovat. Mutta tahtoisin, että ihmisten arki ja elämä ovat mukana siinä nyt ja koko ajan. Konkreettinen tekeminen.
En tahdo tyrkyttää esitteitä joka vastaantulijalle, vaan antaa jotakin, mikä avaa tietä hyvään kohtaamiseen ja luo positiivista mieltä ja energiaa. Suklaa, tiskirätti;), jotakin tarpeellista tai yllättävää tai miellyttävää. Viis siitä, muistavatko ihmiset minut tai nimeni. Mutta jos, niin todennäköisesti jotenkin mukavan mielleyhtymän kautta.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Vanheneminen on kultaa
Aika menee tasaiseen tahtiin eteenpäin. Tytär täytti vastikään vuosia ja poikakin vanhenee kuukausilla. Synttäripäivänä tytär mittaili itseään seinää vasten ja halusi tietää, miten pitkä oli ollut neljävuotiaana ja miten pitkä on nyt vuotta vanhempana. Ei mennyt perille, vaikka kovasti yritin kertoa, ettei se vanheneminen näy välttämättä pituudessa vaan siinä, mitä kaikkea osaa nyt ja miltä muuten näyttää ja vaikuttaa. Eniten häntä ehkä häiritsee se, että eilisen ja synttäripäivän välillä ei ole oikeasti mitään eroa, vain se maaginen päivämäärä. Miltä vanheneminen siis tuntuu? Tai miltä sen pitäisi tuntua?
Minulla se tuntuu kropassa, tosin siinäkin raskaudet luovat isomman muutoksen kuin pelkkä ikä. Viime aikoina olen keskittynyt voivottelemaan polveani (joka on kipeä, koska pakaraan menevä lihas on jumissa) ja kauhistelemaan lisääntyviä ryppyjäni (olisin halunnut kosmetiikkaa sisältävän joulukalenterin, toiveissa saada sieltä silmänympärysvoidetta, jota en muuten oikein kehtaa ostaa), sekä iän myötä avautuvia epämukavia totuuksia omasta raadollisuudestani. En ole koskaan ollut mikään itse kärsivällisyys, mutta unen puutteen mukanaan tuoma kärttyisyys ja lyhytpinnaisuus taitaa vahvistua iän myötä. Prioriointikyky kasvaa, mutta informaation käsittelykyky ei välttämättä.
Hesarissa oli juttu siitä, miltä tuntuu, kun puoliso on muistisairas, eikä enää vuosien yhteisen taipaleen jälkeen muistakaan toista. Tajuaako sitä heti, että aha puoliso on nyt sairastumassa, eikä siksi tunne minua, vai syntyykö ensimmäisistä oireista riitoja ja mielipahaa? Ja vaikka tajuaisikin, tuntuu se silti pahalta. Isomummoni dementoitui vanhoilla päivillään. Hänen miehensä oli kuollut jo aiemmin, mutta lapsille ja lapsenlapsille sairastuminen oli kova paikka. Vaikka olin tuolloin pieni lapsi, muistan ajat ja isomummon karkailut ja hänen etsintänsä yllättävän hyvin. Hauskimpana juttuna muistan vanhainkodista sen, kun isomummo muisteli (mustan) villakoira Tommyn olleen puna-vihreä-sininen. Muistisairaalle on varmaan kauhistuttavaa huomata oman tilan heikkeneminen, mutta se muuttunee armollisemmaksi sairauden edetessä. Vieressä oleville rakkaan “katoaminen” menneisyyteen sen sijaan on tuskallista.
Yhteiskunta vanhenee. Samalla vanhuspalveluihin pitäisi satsata yhä enemmän. Toisaalta ikäluokka on kahtiajakautuneempi kuin muut sukupolvet: monet eläkeläiset elävät erittäin rikasta ja aktiivista elämää, kun taas toiset sairastavat ja tuntevat enemmän ikääntymisen nurjan puolen arjessaan. Kaikkinensa ikääntymisestä on tullut tuottoisa bisnes, ryppyvoiteista hoivapalveluihin. Elämän hallitsemattomuus, sen voima tulee eteen vanhenemisen myötä: omilla elintavoilla voi vaikuttaa. Tai sitten ei.
Ainoa, mikä nousee ylitse muiden, on elämä. Se, että elää sitä nyt, huomenna ja ylihuomenna. Ja koettaa elää niin hyvin kuin vain pystyy. Henkisesti kestävän kehityksen mukaisesti luontoa, itseä ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Elämää vaalien.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Metropolialueen politiikka
Suomessa on taas aktivoitu julkisessa keskustelussa metropoli-käsite. Helsingin seudun ydinkysyksiä, visioita ja merkitystä koko maalle käsiteltiin tänään eduskunnan täysistunnossa. Hesari kirjoitti aiheesta hallituksen asettaman työryhmän selonteon pohjalta jo sunnuntaina otsikoiden vaihtoehdoiksi joko neljän keskeisen kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen) yhdistymisen tai 14 kunnan vaaleilla valittavan seutuvaltuuston. Minä sain aikaiseksi perheriidan pohtimalla asiaa Facebookissa: umpiespoolainen mieheni ei sulattanut edes puolikasta pohdintaa siihen suuntaan, mitä tuo kaupunkien yhdistyminen voisi tuoda. Se on siis lähes tabu aihe, ainakin Espoossa. Espoon kaupunginhallituksen pj. Äikäs-Idänpään-Heikkilä hönkikin nopeasti kommentoimaan, että Espoo ei moista ajatusta sulata ja että hallitus ei tunnu arvostavan jo syntynyttö seutuyhteistyötä ja sen tuloksia.
Seudullista yhteistyötä täytyy kehittää ja tiivistää. Olemme kaikki tämän alueen kunnat jollakin tavalla samassa veneessä ja sen vuoksi parhaimmat tulokset varmasti tulevat yhteistyön kautta. Jos yhteistyö toimii. Taisi olla samaisessa viikonlopun lehdessä myös siitä, että Keravan ja Järvenpää ajama Tuusulan radanvarsialueen pakkoliitoshanke ei mennyt oikeudessa läpi. Nuo kaksi kuntaa halusivat jakaa himoitsemansa alueen, koska Tuusula ei osaa olla tarpeeksi nopea kaavoituksessaan ja siksipä julkisten liikenneyhteyksien äärellä oleva alue makaa tehottomana (luonnonvaraisena?). Toki olisi järkevää saada kyseinen alue käyttöön juuri siitä syystä, että radanvarsialueiden asuttaminen on ollut käsittääkseni kaikkien yhteinen halu ja tavoite - ja ne houkuttelisivat “hyviä” veronmaksajia. Mutta onko vaarana, että seutuyhteistyö on pohjimmiltaan sitä, että viedään parhaat maat päältä ja jätetään huonommat vaihtoehdot sitten kunkin kunnan omille harteille. Palvelisiko tämä meitä asukkaita? Halpenisiko maanhinta ja tehostuisiko kaavoitus yms. sillä, että meillä olisi 14 kunnan (riitelevä) valtuusto, jonka rooli olisi pahimmillaan epäselvä ja päällekkäinen kuntien omien hallintorakenteiden kanssa. Seutuvaltuustoa pyörittävä koneisto ei ole ilmainen, eikä sinne kaiketi haeta ihmisiä istumaan ilman palkkioita. Ja vaalitkin maksavat. Toivottavasti siis otetaan oikeasti aikaa siihen, että suunnitellaan sen tehtävät ja rooli ja suhde “aluskuntiin” KUNNOLLA ja vasta sitten polkaistaan se käyntiin. Nykyisinhän on jo Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan muodostama pääkaupunkiseudun neuvottelukunta, sekä tuo 14 kunnan muodostama Helsingin seudun yhteistyökokous, jotka pohtivat varsinkin maankäyttöä, liikennettä ja asumista eli asioita, jotka hallituskin on nostanut avainasemaan selonteossaan. Linkki seutuportaaliin: http://www.helsinginseutu.fi/wps/portal/HelsinginSeutu?WCM_GLOBAL_CONTEXT=/HS/Helsingin+Seutu
Entäpä sitten tämä poliittisen itsemurhan aiheuttaja: neljän kunnan yhdistämisajatus. Kaupunki olisi järjettömän iso Suomen mittakaavassa ja saisi sellaisenaan varmaan suhteettomasti sananvaltaa. Kaikesta huolimatta tämä ei ole koko Suomi, vaikka täällä asuukin iso osa kansasta. Miksi Kauniainen porskuttaa vielä omillaan, sehän on pienempi kuin moni pakkoliitetty kunta? Riittääkö yhteistyö Espoon kanssa vai historia vai rahako sen aiheuttaa? Espoon on helppo sysätä ongelmiaan syrjään ja esittää hyvinvoivaa kuntaa (mikä se tietysti yritystensä ym. puolesta onkin), sillä esim. huumeongelmaisista iso osa rötöstelee naapurikunnissakin eli kaikki espoolaisten tekemiset eivät tule ikään kuin omalle kukkarolle. Keskustasta puhuttaessa tarkoitetaan usein Helsingin keskustaa, koska omassa kaupungissa sellaista ei oikein ole, toisaalta ollaan haluamassa ja käytetään paljon Helsingin palveluja kulttuurin ja liikunnan yms. osalta, mutta halutaan kuitenkin profiloitua espoolaisena. Niin minäkin. Mutta minusta Espoolla on se ongelma, että sillä on samanlaisia kipupisteitä kuin Helsingillä ja Vantaallakin, ongelmien volyymi on selkeästi isompi kuin monessa niistä 14 kunnasta ja toisaalta tarpeetkin ovat isommat. Puhutaanko pienempien kanssa samaa kieltä ja toisaalta: kuinka tulla kuulluksi Helsingin takaa? Jäädäänkö lopulta jalkoihin ja toimitaan Helsingin ehdoilla vai tuudittaudutaanko ikuisesti siihen, että meillä riittää yritysrahaa ja “hyviä” veronmaksajia. Huonot alueet ovat ennenkin nousseet halutuiksi innovaatoidensa avulla, ja omaan erinomaisuuteensa tuijottavat tipahtaneet. Minusta Espoon rakenne on ainutlaatuinen ja siitä pitäisi osata olla ylpeä ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla. Siihen pitää osata panostaa niin, että täällä on oikeasti mahdollista elää hyvin ihan Espoonkin sisällä eikä niin, että joutuu menemään Helsingin kautta toiseen kaupunginosaan (pieni kritiikki poikittaisliikenteelle…). Entäpä jos Nokia lähteekin Espoosta- ja vie Koneen ja muita imussaan?
Olen pohtinut asumista tässä viimeiset kaksi viikkoa melkein yötä päivää. Näillä hinnoilla emme saa asuntoa ostettua, eikä ole varaa oikein olla vuokrallakaan. Vakavasti joudumme miettimään yhteen noista 14 kunnasta muuttamista halvemman asumisen perässä (tai vielä kauemmas), mutta sitten taas työkuviot menevät uusiksi. Jotain konkreettista ja enemmän on siis ihan omaa napaa ajatellen hyvä tulla tehdyksi tämän kaavoituksen ja asumisen suhteen tällä metropolialueella. Enkä taatusti ole ainoa, joka pohtii tätä, siksihän Kerava ja Järvenpääkin himoitsevat Tuusulan maita….
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Homokeskustelu
Viime viikkoisen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta on poikinut keskustelua nimenomaan kirkon arvoista ja siitä, vastaavatko ne nykypäivää - ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoja. Kristillisdemokraattien pomo Räsänen kehuskelee saavansa satoja sähköposteja päivässä, joissa tuetaan puoluetta ja hänen näkemyksiään siitä, että homous on poikkeavaa ja sairaus, josta voi eheytyä ns. normaaliksi ihmiseksi. Kristillisdemokraattien puoluejohtoa ja eduskuntaryhmä seisovat näkemysten takana, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. KD on saanut kuulemma saanut vahvistusta lähinnä keskustasta ja kokoomuksesta loikanneista, jotka haluavat seistä kyseisten näkemysten takana. Virallinen kirkko on jakautunut kahtia siten, että osa piispoista ja papeista koettavat hakea diplomaattisesti linjaa homoliittojen siunaamisen hyväksymisen ja avioliitosta puhumisen välttämisen keskeltä, ja osa komppaa julkikonservatiivista näkemystä, jonka mukaan seksi kahden miehen tai naisen kesken on syntiä ja yhdessä eläminen ja perhe-elämästä haaveileminenkin suorastaan häpeällistä ja kiellettävää.
Kirkkoon varmaan mahtuu oikeasti monenlaisia aatteita, mutta vetoaminen Raamattuun absoluuttisena totuutena on jotenkin käsittämätöntä: sehän on kirja, joka on koottu Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitetuista osioista, “kirjoista”, joita vielä on muokattu ja käännelty kieleltä toiselle erinäisiä kertoja. Kirkon piirissä puhutaan suvaitsevaisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta, mutta tuntuu, että kirkko on unohtanut, että käytännössä sen pitäisi siis tarkoittaa erilaisten ihmisten hyväksymistä ja rakastamista sellaisina kuin he ovat. Onko samaa sukupuolta olevien rakkaus huonompaa kuin miehen ja naisen “oikeaoppinen/puhdasoppinen” rakkaus? Erosin aikanaan kirkosta sen vuoksi, etten kestänyt jatkuvaa syntisyyden toistelua ja sitä, miten tunsin nujertuvani sen alle. Olin tuolloin parikymppinen ja toiminut sitä ennen kohtuu aktiivisesti seurakunnan jutuissa. Kyselyihini syntisyyden pohjasta ja toisaalta kolmiyhteyden sekamelskasta vastattiin välttelevästi, jos vastattiin. Pahinta oli varmaankin inhimillisen kohtaamisen puute. Tämä sama kylmyys näkyy minusta tässä homokeskustelussakin. Kirkon on helpompi kohdata asunnoton puliukko kuin mies, joka rakastaa miestä. Joissakin kirkon piireissä vaikuttaa myös siltä, että aikuinen mies ei saa rakastaa toista aikuista miestä, mutta pojan “rakastaminen” omiin tarpeisiin on ihan ok.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
